perjantai 21. maaliskuuta 2014

SELITTELYÄ

IMG_7444h
IMG_7717g
IMG_7082h
IMG_74374
Oon tällähetkellä bussissa ja avaan ekaa kertaa koneen lähes viikkoon. Viikon verran oon luullu tosissani olevani kuollut, itkenyt kivusta ja turhautumisesta ja vannonut, että musta tulee erakko loppuelämäkseni. Mä en ees enää muista, mistä kaikki alko: alkoko tää mun elämän alamäki kaks viikkoa sit vai 8 päivää sit? En tosissani muista. Joku päivä mun päässä alko tuntua niin kamalaa kipua, että vietin päivät nukkuen ja tiuskien, ennenkuin ees ite tajusin mun terveyden olevan jossain kaukana poissa. Maanantai aamuna varasin yksityissairaalasta itelleni paikan ja äiti lähetti mulle rahat hoitoja varten. Diagnoosia en vieläkään tiedä tarkalleen migreeniä, lääkeriippuvuutta, vierotusoireita ja lääkepäänsärkyä enempää. Se kipu oli lamaannuttavaa, vei mun viimiset elämänilon rippeet ja sai mut haluamaan pois. Kävin koulua, hymyilin käytävillä peittääkseni mun kivun täyttämät kasvot, joitten silmät oli punaset itkemisestä. Ainoat sanat, joita päästin ulos suusta, oli "mua sattuu, en jaksa tätä enää". Sydän jätti lyöntejä välistä, mun silmät ei oo ees humalassa seissy niin pahast päässä, puheen ymmärtäminen oli tosi vaikeeta, en saanu muodostettua järkeviä lauseita, välttelin sosiaalisia tilanteita mun heikon kunnon vuoks, mun lähimuisti oli poissa ja mun ruokavalio koostu pelkistä kolmiolääkeistä. Se otti oikeesti henkisesti helvetin koville.

Mä lopetin kaikki migreeni- ja kipulääkkeet hetkeks, tulin liian immuuniks kaikille niille, ettei ne enää tehonnu. Niiden lopettaminen oli vielä kamalampaa, ku olin ikinä kuvitellu: en pysyny hereillä ees muutamaa tuntia, vaan nuokuin pää kainalossa eteenpäin elämässä ja nukuin. Mun kaverit ei osannu enää sanoa mitään muuta kuin "mun käy niin sääliks sua" ja mua suututti se mun epäsosiaalisuus niinä aikoina. En saanu hoidettua koulua ollenkaan eteenpäin ja vielä hirveempää oli käydä koulussa pelkästään olemassa läsnä ja samalla tietäen, etten muista noitten lääkkeitten takia hölkäsen pöläystäkään viis minuuttia sit puhuttuja asioita. Unohdin kaiken tulevan mun elämässä, vaikka en valehtelematta ikinä unohda mitään. Toisin kävi.

Mä kaipasin eniten ihmistä, joka ottaa mut tiukasti syliin ja kertoo kaiken järjestyvän. Mä rukoilin joka ilta parantuvani sieltä tuskista ja vannoin itelleni, että musta tulee parempi ihminen, jos mä vaan paranen. Vietin mun ja Joonaksen vuosipäivästä puol tuntia ravintolassa syömässä ja loppuajan päivästä mä nukuin käsi poskella jopa siellä ravintolassa. Menin puol kaheksalta nukkumaan ja jätin Joonaksen hoitamaan mun lukiojuttuja kuntoon, että pääsen lukiosta läpi ja tunnen huonoa omatuntoa siitäkin. Vielä mä en oo täysin ilman kipuja, mut voiton puolella ollaan: nyt onnistuu jo itkemättä oleminen, koulussa istuminen ja aidosti hymyileminen. Mä oon niin kiitollinen siitä, et mulla on ympärillä muutama älyttömän ihanaa tsemppaavaa ihmistä nostamassa mua ylös, ku en ite siihen kykene. ♥

2 kommenttia:

  1. Kuulostaa ihan hirveeltä.. Onneksi sä oot vahva, ja selviit mistä vaan! Paranemisia vielä <3
    Ja muuten, toi teidän edellinen yhteispostaus oli mahtava!! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No sitä se todellakin oli ja on osittain vieläkin, vaikkakin oon päässy jo tosta akuutista vaiheesta yli. :-I En ois ennen voinu ikinä uskoakaan, kuinka tollanen pohjamudissa oleva fyysinen kunto voi vaikuttaa henkiseen hyvinvointiin noin vahvasti. Mutta iso kiitos, sä oot ihan mahtava ♥

      Poista

Kommentoittehan asiallisesti, kiitos! :-)