sunnuntai 2. elokuuta 2015

SURULLINEN MIELIALA

En oo lähiaikoina antanut itestäni paljoakaan irti. Oon luonteeltani aika inhimillinen, teen mokia ja arvioin omat kykyni väärin. Silti mietin aina monesti, että voinko mä kirjoittaa toisinaan postauksen pelkistä negatiivisista asioista vai pitäisikö mun pitää tekstit keveinä luettavina? Tiedän, että jotkut haluaa nimenomaan blogien olevan sellasta hömppäluettavaa, josta tulee itsekin hyvälle mielelle - ja ehkä siksi oon vähän epäillyt negatiivisten postauksen kirjoittamista. Oon ollut lähiaikoina väsynyt ja kieltämättä vähän hukassa itteni kanssa. Iltaisin oon kirjoittanut blogitekstejä mun fiiliksistä nykyisestä elämäntilanteesta, mutta jokin epävarmuus on estänyt julkaisemasta niitä. Epävarmuuden tunne on kummallinen, sillä koen sitä todella harvoin ja siksi oonkin miettinyt, että mikä nyt mättää. Ymmärrän kyllä, että pienet vastoinkäymiset kuuluu blogiteksteihin, enkä näe niissä mitään pahaa. Mutta onko okei kirjoittaa niistä raskaista muutoksista ilman, että sitä ymmärretään väärin?

IMG_9972
Yksi mun läheinen on ollut pitkään psyykkisesti sairaana, mutta tilanne on pahentunut todella pahaksi parin viimeisen vuoden aikana. Mä oon kovasti yrittänyt auttaa, mutta kuten yleisestikin mielen sairauksissa, niin avuntarpeessa oleva harvoin näkee omaa käytöstään epänormaalina. Oon pyristellyt itkua töissä, kun mulle rakas ihminen tuhoaa koko perheensä ja oman elämänsä käytöksellään, kuten myös mun sydämeni. En oo osannut puhua asiasta kenellekään, vaan ensimmäistä kertaa elämässäni tunnen ison mustan kiven sydämelläni, jonka poissiirtyminen näyttää toivottomalta. Suomessahan on niin, ettei mielenterveydenhäiriöstä kärsivää laiteta pakolla hoitoon, jos hän ei aiheuta vakavaa vaaraa muille ihmisille - ja siksi tuntuu erityisen pahalta, kun mitään ei tunnu olevan tehtävissä. Mä oon yrittänyt puhua, sillä tiedän, että kyseinen henkilö pitää mua yhtenä elämänsä tärkeimmistä, mutta sairaus ikäänkuin peittää silmät ja todellisuudentajun. Tunnen itteni niin pieneksi, joka ei pysty taistelemaan vastaan, muttei myöskään auttamaan. Mä näen öisin painajaisia, herään märkään tyynyliinaan, jonka oon itkenyt märäksi. Töissä käyminen tuntuu raskaalta ja alkuviikon mä itkinkin aamuviideltä työpaikan vessassa - tai no rehellisesti sanottuna, itkin koko aamun tehdessäni töitä. Onneksi koko työpaikka säästää, joten töissä ei ollut silloin ketään muuta näkemässä mun punottavia silmiä ja nuhaista hengitystä. En vaan enää yksinkertaisesti tiedä, että mitä pitäisi tehdä. Pelkään sydämeni kyllyydestä, että jos sanoisin ajatukseni rakentavasti (mutta luonnollisesti ikävästä asiasta), niin asia olisi liian kova pala hänelle. Mun suurin pelkoni on, ettei hän sen seurauksena enää heräisikään samana päivänä, kun mä.

IMG_9996
Kuolema on koskettanut mua pienestä pitäen: oon ollut jokaikinen vuosi hautajaisissa sen jälkeen, kun täytin viiden. Ne hautajaiset on onneksi olleet luonnollisista syistä, jolloin surun käsitteleminen on ollut helpompaa. Syöpä on ollut jokaisena kuolinsyynä ja oon oppinut tuntemaan kirkon penkit paremmin kuin olisi syytä. Nyt oon näköjään tullut niin vanhaksi, että omastakin ikäluokasta alkaa nukkua ihmisiä pois, muttei sillä luonnollisimmalla tavalla. On vaikeaa hyväksyä sellaisia tapahtumia, joita käyn tällä hetkellä läpi. En pelkää kuolemaa, mutta mä pelkään sitä, etten ehtisikään hyvästelemään tai kertomaan, kuinka tärkeä joku on ollut mulle. Välillä en tiedä, että kuulenko mä kuolleiden puhetta ja heiän sanomisiaan mulle vai onko se ääni ainoastaan mielikuvitusta. Ne sanat tuntuu niin todellisilta ja lohdullisilta. Pienenä äiti lohdutti mua sanomalla, että voin "keskustella" poisnukkuneiden kanssa ettimällä taivaalta kirkkaimman tähden, sillä se on poisnukkunut läheinen. Mä uskoin sen vielä pitkään ja yhä edelleen yritän ettiä taivaalta sen kirkkaimman tähden, jotta olosta tulisi vähän lohdullisempi.

IMG_9957
Mulla on ollut ajokortti viikon ja olin sekunnin päässä siitä, etten olisi aiheuttanut lisäonnettomuutta. Olin menossa liikenneympyrään, katoin vasemmalle ja näin, ettei sieltä tullut ketään. Kerkesin ajaa jo liikenneympyrään, kunnes joku moottoripyöräilijä ajoi viidenkympin ylinopeutta suoraan mun eteen, mutta ylinopeudesta johtuen kaatui suoraan maahan osumatta muhun. Mä jarrutin nopeasti, mun takaa tuli auto ja edessä oli just tapahtunut onnettomuus. Näin vaan kipinät ja lieskat, kun tää moottoripyöräilijä kaatui - ja istuin kaksi sekuntia autossa, ennenkuin tajusin koko tilannetta. Hyppäsin ulos autosta samantien ja kysyin, että voinko mä auttaa jotenkin. Kaikki tuntuu olevan niin pienestä kiinni, että tuntuu kuin olisi tapahtunut liikaa mun ikääni nähden. Mä oon ihan hukassa.

Kyllä mä pärjään, mutta nyt on ollut ajatukset vähän muualla kuin hetkessä elämisessä. Sen saattaa kyllä huomata kuvistakin, kun olin just noussut sängystä ylös, enkä jaksanut harjata hiuksia tai meikata muuta kuin huulipunaa.

6 kommenttia:

  1. Todellakin on ok puhua raskaitsa asioista myös blogin puolella miun mielestä. Itselläni on ollut samanlainen tilanne miun elämässä. Hiljattain tilanne on parantunut, vaikka tietysti aika-ajoittain tulee takapakkia. Pahimman ohi ollaan kuitenkin jo päästy ja sairaus on voitettu, tai ainakin voiton puolella. Kokemuksesta tiedän, että tollasessa tilanteessa ei välttämättä tunnu olevan ketään siinä vierellä joka kuuntelis. Miusta itestäni tuntui että vaikka kuin läheinen ihminen ois ollut siinä kuuntelemassa kun puran surujani, niin silti ei kukaan tuntunut täysin ymmärtävän. Sen takia miun mielestä on hyväkin asia että on blogi johon voi purkaa kirjottamalla vähän omia tuntemuksia (vaikka blogi normaalisti koostuiskin 'hömppäjutuista'), sillä jo se, että saa kirjoitettua mieltä painavat asiat ja huolet ulos, keventää oloa. Ees vähän. Toisen sairauden sivusta kattominen ei oo helppoa, enkä oikeen osaa sanoa lohduttavia sanoja tai neuvoja. Siinä tuntee itsensä vaan niin avuttomaksi kun ei pysty toista ihmistä pelastamaan vaikka haluaisi. Toivon tosiaan kaikkea hyvää siun elämään, ja pidän kädet ristissä toivoen että tilanne lähtisi paranemaan ajan kanssa! Se, että osaa olla myös heikko, on sitä todellista vahvuutta, ja uskon että ihan kaikki siun blogin lukijat on tässä asiassa samaa mieltä, ja näin myös tukena. Voimia kaiken jaksamiseen <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla sun mielipide, vaikkei asia missään nimessä positiivinen ookaan. Ymmärrän sua, sillä usein tällaseen tilanteeseen tarvii nimenomaan kuuntelijaksi ihmisen, joka on kokenut elämässään saman asian ja siksi voi hahmottaa asioita todellisina. Mä oon luonteeltani tosi avoin ja kerron kyllä aina jollekin, jos mulla on paha mieli jostain, mutta tää on ensimmäinen kerta, kun en oikeasti osannut tai halunnut puhua läheisten kanssa. Ehkä mua hävetti asian kohtaaminen ja se, etten pysty tekemään mitään sen hyväksi, en tosiaan tiiä.

      Sä kirjotit ihanan kommentin ja ei voi kuin todeta sun olevan niin hyväsydäminen tyyppi, että toivon myös kaikkea hyvää sulle! Mun kohdalla sairastunut ei näe ongelmaa, eikä halua edes parantua, joten joudun elämään asian kanssa elämäni loppuun asti… Oon kuitenkin aidosti iloinen siitä, että sun läheisellä alkaa asiat menemään parempaan päin :-) Kiitos ihan älyttömästi sun kommentista, nää sanat tuntui tärkeiltä ♥

      Poista
  2. Joskus oon miettinyt, etten halua välttämättä kirjoittaa niistä ''negatiivisista'' asioista, koska en uskalla paljastaa niitä; ihan kuin kertoisi liikaa itsestään kaikkien luettavaksi? Mutta kyllä niistä saa kirjoittaa - saat kirjoittaa ihan mistä itse haluat.

    Tämä sun teksti kosketti ja toivon pelkkää hyvää sinne ja jaksamista ♥ Osaisinpa kirjoittaa tähän jotain hienoa ja tsemppaavampaa - kaippa teksti pisti vähän sanattomaksi ja ajattelemaan.

    Haleja ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana kuulla, kiitos sun kommentista ♥ Mustakin negatiivisista jutuista saa kirjoittaa, mut tiedän monia, jotka haluaa ainoastaan rentoutua blogitekstien äärellä ja siksi sellaiset postaukset on aika kyseenalaisia. On kuitenkin ollut helpottavaa, että tähän on suhtauduttu hyvin, eikä tällaiset satunnaiset valittelut näytä haittaavan :-) Kaikkea hyvää sullekin!

      Poista
  3. Tottakai niistä negatiivistakin asioista voi välillä kirjoittaa, kyllä luulisi kaikkien ymmärtävän varsinkin tuossa sinun tilanteessasi, jossa läheinen on sairastunut.. :( Itse ainakin tykkään lukea perus hömpän lisäksi juuri tällaisia syvällisempiäkin postauksia, jossa bloggaajan omat ajatukset tulevat vahvasti esiin. Tuli jotenkin sellainen tunne että tekisi mieli vaan tulla halaamaan siuta, ja sanoa että kyllä kaikki vielä järjestyy <3 Itse en ole ollut tuollaisessa tilanteessa koskaan, mutta voin kuvitella miten raskasta sen täytyy olla :/ Voimia! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ajattelen sun kanssa ihan samalla tavalla ja usein toivon, että tietyt bloggaajat käsittelis muitakin aiheita kuin meikkijuttuja ja uusia asuja. Sä oot yksi monista kommentoijista, jotka vaikuttaa niin vilpittömältä ja aidosti kiinnostuneelta ja on ihanaa nähdä sun kommentoineen :-) Kiitos paljon ♥

      Poista

Kommentoittehan asiallisesti, kiitos! :-)