maanantai 3. lokakuuta 2016

ERI LÄHTÖKOHDISTA

IMG_5318
IMG_5220IMG_5213
Sain viestiä muutama päivä sitten mun lapsuudenkaverilta, jonka kanssa ei olla oltu yhteydessä moneen vuoteen. Viestissä kerrottiin, miten iloinen hän on siitä, että mä oon menestynyt elämässä. Tavallisesti olisin ihmetellyt viestiä ja todennut, että mähän elän niin tuikitavallista elämää kuin mahdollista. Mutta mä tiesin, että hän ei elä ja siksi kiitin kauniista sanoista. Jo yläasteen alussa mä näin, miten toisilla on edessään pimeämpi tie ja liian kokeilunhaluinen asenne elämään: huumeita, liian paljon alkoholia, rattijuopumuksia, yksi menehtyminen sen seurauksena, varkauksia, suojaamattomia yhen illan juttuja ja muita typeriä tekoja. Mun omassa, läheisessä kaveripiirissä, käytiin noi kaikki jutut läpi. Mä elin läsnä noissa porukoissa, mut en ikinä halunnut kokea yhtäkään edellämainituista asioista. Muille ne oli aluksi hauskanpitoa ja kokeilua, mut nykyään asiat on ihan toisin: muutamat on käyneet vieroituksissa jo moneen otteeseen ja tehneet riippuvuuksissaan paljon vakavampaakin. Mun vanha kaveri, joka laittoi mulle viestiä, on nykyään narkkari, joka saa vanhemmiltaan rahat elämiseen. Se teki mut niin surulliseksi. Ja vielä surullisemmaksi teki se, että mun tuikitavallinen elämä on sellaisen ihmisen mielestä ihan äärimmäinen ylpeydenaihe. Niinkin arkiset asiat, että raahaudun koulusta väsyneenä kotiin, teen muutaman työvuoron huonolla palkalla, ajan autolla ruokakauppaan ja ostan kuukauden ruuat kerralla kotiin. 

Mä oon nähnyt paljon töiden kautta perheitä, joissa vanhemmilla ei oo kaikki okei ja se heijastuu lapsen käytökseen negatiivisesti. Mutta meiän kaveriporukalla oli tavalliset, hyvintoimeentulevat vanhemmat, jotka rakasti heitä. Heillä oli hyvät edellytykset päästä elämässään luonnolliseen elämäntilanteeseen, jossa käydään töissä tai opiskellaan. He piti avainta kädessä, jolla pystyi valitsemaan oven tulevaisuuteensa. Joillain hyvä tulevaisuus odottaa yhden oven päässä, toisilla se vaatii monen oven avaamista. Toiset valitsee kuitenkin vaihtoehdon, jossa ei edes yritetä päästä oven sisään, vaan halutaan jäädä ulkopuolelle... Tuntuu pahalta, että meillä kaikilla on olleet samat lähtökohdat, mutta osa on päätynyt ihan täysin eri maailmaan, omasta halustaan. Sieltä on niin vaikeeta päästä ylös, etten voi toivoa kuin sitä, että he kokis jonkinlaisen kirkastumisen.  Tällaisia juttuja mä oon pohtinut viimeaikoina aika paljonkin. 

PS: Seuraavat kuvat on uudella järkkärillä (ja huomattavasti paremmalla laadulla)! 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentoittehan asiallisesti, kiitos! :-)