maanantai 16. tammikuuta 2017

ÄIDIKSI TULEMINEN

IMG_9337
IMG_9319
IMG_9351
IMG_9313
IMG_9348
Äitiys on ollut mulle asia, joka on tuntunut maailman luonnollisimmalta. Ala-asteella mä hoivasin pientä vauvaa jatkuvasti, kun sain pikkusiskon. Mä muistan yhä sen yön, kun iskä juoksi sanomaan yläkertaan, että ne lähtee äitin kanssa sairaalaan synnyttämään ja mamma tulee heti tänne vahtimaan meitä keskellä yötä. Olin ihan kärsimätön, että milloinkohan ne tulee kotiin, joten soittelin salaa pikkutyttönä TYKSiin lankapuhelimella ja kyselin henkilökunnalta, että kauanko kestää, kunnes äiti ja iskä lähtee kotiin. Muistan vieläkin niin elävästi, miten selasin kymmenenvuotiaana puhelinluetteloa ja etin sieltä synnytyssairaalan numeroa, haha... Oon ihan pikkutytöstä asti tiennyt haluavani olla äiti ja kaikenlisäksi tulla äidiksi mahdollisimman nuorena. Yläasteella jokainen mun luokkalainen ennusti, että mä oon äitinä viimeistään 25- vuotiaana, ja osa uskoi vielä aikaisempaan vuosilukuun. Mulla on ollut ihan järjetön vauvakuume jo monia vuosia, ihan yläasteelta lähtien. Välillä lasten kanssa työskennellessä mä tunnen pienen piston sydämessäni, kun mietin, ettei mulla oo vielä omia lapsia. Pienten vauvojen kanssa oon ollut ihokontaktissa välillä koko työvuoroni ajan, kun oon vaan tuijottanut pieniä kasvoja ja hymyillyt niille. Yhtenä työpäivänä havahduin siihen, että keinuttelin sylissä nallea ja olin täysin eläytynyt siihen, että se olisi mun oma vauvani. Tuin sen niskaa myös samalla tavalla kuin vastasyntyneiden, ihan huomaamattani. Siihen mä havahduin vasta, kun töissä ollut lapsi kysyi, että enkö aiokaan taistella nallen kanssa :-D Kassalla mä jään usein niin eläytyen tuijottamaan pieniä vauvoja, etten yksinkertaisesti saa silmiäni irti, enkä voi olla kehumatta heitä vanhemmille. 

Tässä elämäntilanteessa eläisin enemmän kuin mielelläni kolmestaan, mutta joku järjenääni sanoo jatkuvasti mulle, että koulut pitäisi olla ensin käyty loppuun asti. Tekisin lähes mitä tahansa, jos saisin pidellä pientä nyyttiä sylissäni, mutta kun ne opiskelut.... Eihän ne mitään estä, mutta niitten suorittaminen ensin olisi todellakin järkevää. Meinaan haljeta vauvakuumeesta, joten miten mä maltan odottaa vielä kolme tai neljä vuotta?! Eilen katoin ohimeneviä äitejä, joilla oli puolenvuoden ikäiset vauvat sylissään ja pidättelin kyyneleitäni. Olisin kuitenkin halunnut itkeä silmäni punaiseksi siksi, ettei mulla oo omaa pienokaista. Harva mun ystävistä ymmärtää, että mun vauvakuume on ollut läsnä jo vuosia ihan todellisena ja viimeisen vuoden sisällä oon reagoinut siihen fyysiselläkin tasolla. Kaikki mun läheiset on aina sanoneet, että musta tulee ihan superäiti, kun oon niin empaattinen ja ymmärtäväinen. Mut ei yhtään helpota kuulla tollasta, kun mun suurin haave olis olla se äiti just nyt ja tässä. 

2 kommenttia:

  1. Vauvakuume on sellainen aika kavala asia, ja lapsenhankintaa kun ei kannata suunnitella ihan hirmu pitkälle ja tarkkaan. Lähipiirissä monia jotka toivoneet vauvaa ja suunnitelleetkin että "vuoden päästä meillä on lapsi", ja kamala juttu, mutta lapsettomuus on kohdannut vaikka tositosi lapsirakkaista ja varmasti hyvistä vanhemmista ollut kyse :(

    Kauniita kuvia susta muuten jälleen <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei, tollasista on aina niin ikävä kuulla, kun ei siihen voi varautua mitenkään :-/ Mutta kiitos paljon!

      Poista

Kommentoittehan asiallisesti, kiitos! :-)