maanantai 17. huhtikuuta 2017

ALKOHOLISTIN LÄHEISENÄ

En olisi ikinä uskonut kirjoittavani tätä postausta. Jos mun pitäisi sanoa asia, joka on vaikuttanut muhun kaikkein eniten, niin se olisi läheisen alkoholismi. Yksityisyyden vuoksi en voi mainita henkilöstä enempää, vaan ainoastaan omista tunteistani. Tästä syystä johtuen mua ei näe kovinkaan usein baarissa tai humalassa. Mä en kuitenkaan ajattele itteäni absolutistiksi, vaan saatan juoda muutaman vuodessa. Monet ajattelee, että alkoholistit on niitä yhteiskunnasta syrjäytyneitä tyyppejä, jotka ei käy töissä ja joita näkee kaupungilla sammuneina. Haluun kuitenkin kertoa, että usein ne on kuitenkin työssäkäyviä ihmisiä, joista ei ehkä päällepäin näkisi alkoholismia. Heillä saattaa olla perhe kotona, pieniä lapsia ja puhtaat vaatteet päällänsä - eikä kukaan arvaisi, millaista sairautta he kantaa sisällään. Se siinä onkin mun mielestä ehkä kamalinta, että ajatellaan, ettei ihminen voi tarvita apua alkoholismiin, jos käy kuitenkin töissä. Ajatellaan, että työssä käyminen olisi synonyymi terveydelle ja niin kauan, kun herää joka aamu töihin, niin kaikki olisi hyvin. Ei se kuitenkaan mee niin. Vaikein paikka on ollut se, ettei läheinen tunnista ongelmaansa. Mä oon yrittänyt kertoa huoleni rakastavalla keskustelulla, vihaisesti huutamalla, mököttämällä, mykkäkoululla, viesteillä ja vetoamalla omaan hyvinvointiini. Kerroin tukiryhmästä, jossa olisi hyvä käydä. Kaikkea on yritetty. Viime kerralla sain osakseni sellaiset huudot, että tajusin ihan oikeasti, ettei toisella osapuolella oo minkäänlaista halua parantua. Hän haluaa olla sairautensa kanssa, eikä halua apua. Siitäkin huolimatta, että kerroin koko sydämelläni, että maailma näyttäisi paljon paremmalta raitistuneena. Edes sanat "mä olisin susta maailman ylpein, jos hakisit apua" ei auttaneet. 

Asia on ollut mulle älyttömän arka ja jopa niin arka, etten pystynyt moneen vuoteen puhumaan tästä poikaystävän kanssa. Me jaetaan jokaikinen ilo ja suru, mutta ei tätä. Kyse ei oo siitä, ettenkö mä luottaisi toiseen, vaan asia on mulle niin kivulias ja itkuherkkä, että on vaikeaa saada sanoja suusta. Vasta ihan parin viikon sisällä oon alkanut käsittelemään tätä enemmän ja laittanut välillä viestiä, että "kai sä tiedät, että mun käytös johtuu siitä asiasta, josta me ei ikinä puhuta". Pikkuhiljaa oon koittanut edetä asian kanssa, mutta mä purskahdan itkuun jo ajatuksesta. Olisin halunnut aloittaa tukiryhmän, joka on tarkoitetu alkoholistin läheisille, mutta mä en uskalla mennä. Syynä on se, että tiedän saavani siellä paniikkikohtauksen ja itkeväni silmät ulos päästäni, enkä millään jaksaisi aiheuttaa sellaista show'ta siellä. En koskaan moralisoi kavereita juomisesta ja mulle se on täysin okei. Mutta mitä läheisempi henkilö juo alkoholia, sitä ahdistuneemmaksi muutun. Asia on mulle hyvin vaikea, eikä tästä tiedä kuin ainoastaan poikaystävä. Mun ahdistuminen on ihan älyttömällä tasolla, sillä siihen riittää pelkän alkoholijuoman näkeminen. Tästä kertoo paljon se, että näin oman äitini kädessä elämäni ensimmäistä kertaa yhden siiderin 19-vuotiaana sukulaisen häissä ja tuntui kuin kaikki olisi palasina. En rehellisesti sanottuna edes tiennyt, että mikä siinä teki niin kamalaa. Koko lapsuudessani en oo nähnyt sitä näkyä aiemmin ja vaikka kaikki jäi siihen yhteen, niin mut valtasi outo fiilis. 

"Mä tiedostan sen, että mun valittavani on joko hylätä alkoholistiläheiseni kokonaan tai sitten oppia vaan elämään hänen sairautensa kanssa."

Tää on vaikuttanut paljon mun ja poikaystävän suhteeseen. Oon aina sanonut, etten haluu rajoittaa millään tavalla baari-iltoja kavereitten kanssa, vaan mä hyppään sitten ite pois kyydistä, jos ahdistus käy ylivoimaiseksi. Haluun toisen elävän omaa elämäänsä mun traumoista huolimatta. Itku alkaa välillä heti, kun ovi menee kiinni ja tiedän toisen menevän juhlimaan. Kaikki omat muistot, kauhun hetket ja traumat tulee mieleen. Ahdistus käy ihan sietämättömäksi ja sellaisina iltoina en saa unta. Jos nukahdan hetkeksikään, niin nään rajuja painajaisia ja herään itkien. Sellaisina hetkinä tuntee kiukkua, ahdistusta ja pelkoa - ja vaikka kuinka ajattelisi, että poikaystävällä on hauskaa, niin ne negatiiviset muistot on koko ajan mielessä. Niitä tunteita on vaikeeta olla purkamatta toiseen, kun ne nousee mieleen ainoastaan silloin, kun puhutaan alkoholista. Usein poikaystävä kyllä joustaa ja jää mieluummin mun kanssa kotiin, vaikkei täysin ymmärräkään, että miten muutaman juominen voi aiheuttaa mussa niin rajun tunnetilan. En mä kuitenkaan tarkoituksella halua aihettaa pahaa mieltä, vaan tiedostamattomasti mieli reagoi siihen.

Kukaan muu kuin alkoholistin läheinen ei voi ymmärtää sitä pelkoa, joka on mielessä päivittäin. Kun meen kylään tän henkilön luokse, pyrin sijoittamaan vierailuni mahdollisimman aikaiseen aamuun, jotta todennäköisyys kohdata selvinpäin oleva henkilö olisi isompi. Silti se musertaa mut palasiksi, kun ajan aamuyheksältä pihaan ja siellä ollaan jo korkattu seitsemäs pullo, vaikka luulin olevani tarpeeksi ajoissa. Ne ikuiset pettymykset, kun meiän on pitänyt mennä jonnekin yhdessä, mutta ne ei oo onnistuneet toisen henkilön humalatilan vuoksi. Ne miljoonat puhelut, joita saan perjantai-iltaisin, musertaa mut. Mutta kaikkein eniten mut musertaa se, että niitä "perjantaipuheluita" saattaa tulla tiistaiaamuna, jouluna ja hyvin odottamattomina hetkinä. Koskaan ei voi ennakoida, että milloin siellä toisessa päässä ollaan selvänä. Useimmiten oon kyllä oppinut, että hyvin harvoin. Koskaan mä en myöskään tiedä, milloin siellä päässä vietellään viimeisiä päiviä. Oon ihan tottunut piilottelemaan auton avaimia, piilottamaan juotavia ja näkemään kätköpulloja joka puolella. Mulle on tuttua salailla asiaa ja kuitata asia hiljaisuudella. Tuntuu niin hitsin pahalta se, että henkilö on mulle niin kovin rakas eikä varsinaisesti kohtele mua huonosti, jos hänen sairauttaan ei lasketa. Kuulen jatkuvasti, että hän on maailman ylpein musta. Hän kertoo usein, miten tärkeä oon ja miten hyvin oon hoitanut elämäni. Hän ei vaan ymmärrä, miten sairastunut hän on alkoholismiin. Eikä sitä, miten me läheiset ollaan ihan palasina tähän tilanteeseen.

"Siihen ei ikinä totu, että toinen saattaa juoda viidesti viikossa piittaamatta siitä, että seuraavana aamuna on kuudelta töitä."

Vielä viisi vuotta sitten mä en ymmärtänyt alkoholismin olevan sairaus. Luulin, että juominen on tietoinen päätös. Aluksi mä olin niin vihainen, että miten joku voi käyttäytyä niin. Lopetin kokonaan juttelemisen, enkä halunnut puhua sellaisen ihmisen kanssa, joka kohteli mua niin huonosti. Silloinkin, kun hän joskus oli selvinpäin, niin mä pidin mykkäkoulua. Koin, että on väärin, jos kohtelisin häntä silloin niin, kun en olisi koskaan ollutkaan vihainen. Nykyään mä tiedostan kyseessä olevan sairaus, josta kovin moni ei parannu tai edes halua parantua. Tiedän, että vaikka mä olisin toiselle henkilölle maailman tärkein, se ei estä juomista. Oon hyväksynyt sen, että oon tehnyt kaikkeni auttaakseni, eikä hänen elämänsä oo mun käsissä. Mutta oon myös ymmärtänyt, ettei mun kiukutteleminen auta mitään. Oon muuttanut asenteeni asian suhteen ja pyrin antamaan erityishuomiota silloin, kun yhdestä kerrasta kymmenestä tapaankin ihan selvinpäin olevan tyypin. Viime kerralla me käytiin kävelyllä ja vietin siellä tavallista pidemmän ajan ihan vaan siksi, ettei puhe sammaltanut, kävely ollut konttaamista, eikä mun tarvinnut piilottaa autonavaimia. 

8 kommenttia:

  1. Rohkea ja hyvä kirjoitus! Ikävää, että läheisen alkoholismi on vaikuttanu sinuun noin paljon ja ikävästi. Itse olen alkoholistin tytär, mutta koska vanhemapani erosivat ollessani alle kouluikäinen, ei juominen ollut läsnä omassa lapsuudessani kovinkaan suuresti, vaikka tiesin, että isällä on ongelma. Meidän ollessa pieni hän jaksoikin piilotella sitä aika hyvin - oli siis selvä meitä nähdessään jne. Kuitenkin mitä vanhemmaksi tulin, sitä vähemmän häntä tuntui jaksavan kiinnostaa suhteeseemme panostaminen ja saattoi tapaamisissa olla humalassa. Tästä seurasi tietenkin se, ettei minua huvittanut nähdä häntä ja koska alkoholi on hänelle aina se ykkönen, ei suhteemme luonnollisestikaan ole kovin hyvä ja syvä. Aihe ei koskaan ole ollut itselleni erityisen kipeä ja pystyn puhumaan siitä avoimesti, varsinkin nyt aikuisiällä, kun olen osannut käsitellä asian. Silti ajoittain muiden puhuessa isistään harmittaa, kun ei voi itse samaistua ollenkaan. Alkoholiin suhtautumiseeni tämä ei juurikaan ole vaikuttanut, sillä olen alusta asti tiennyt, ettei minusta tule isäni kaltaista ja tiedän omat rajani. Joskus olen juonut enemmän ja joskus vähemmän, nykyisin entistä vähemmän vielä. Mutta kun on kasvanut asian parissa, niin kyllähän siihen alkoholin kulutukseen kiinnittää ehkä vähän enemmän huomiota - mullakin on ollut ja on yhä ystäväpiirissä henkilöitä, keiden alkoholinkäytöstä välillä vähän huolestun.

    Tulipa pitkä kommentti eikä eikä ollut tarkoitus avautua suuresti omista kokemuksista, mutta mun mielestä tämmöisen asian esille tuominen on aina rohkeaa ja hieno asia, koska tämä on yllättävän monen ongelma ja elämää koskettava asia. Sitä ei vaan sinällään tajua, koska siitä ei juuri koskaan puhuta. Mukavaa kevään jatkoa sinulle! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oon niin valtavan kiitollinen sun kommentista ja siitä, että toit kokemuksesi esille. Tää aihe on mulle tosi vaikea ja tuntuu hyvältä saada juurikin sen takia kommenttia, jotta en kokisi olevani niin yksin. Tiedän, että maailmassa on miljoonia alkoholistin läheisiä, mutta silti aiheen kanssa tuntuu olevan sellainen, ettei muut ymmärrä täysin. Pystynkin ymmärtämään sua täysin ja oot myös hyvin vahva, kun oot käynyt tän läpi ja pystyt silti hyväksymään asian :-) Ihana sinä ja vielä ihanampaa kevään jatkoa sinne ♥

      Poista
  2. Äärettömän rohkea ja avoin kirjoitus! Tästä jäi vaan sellanen fiilis, että paitsi läheisesesi, joka alkoholismiin on sairastunut, myös sinä voisit tarvita apua ja tukea, sillä selkeästi asia on vaikuttanut sinuun poikkeuksellisen paljon. Suosittelen lämpimästi keräämään rohkeutta ja ottamaan sen askeleen myös itseäsi varten, vaikka sitten sieltä tukiryhmästä tai jostain muualta kahden kesken asiantuntijan kanssa. Voimia ihan hirmuisesti sinulle ja läheisellesi :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon kommentista :-) Tiedostan sen, mut tiedän saavani aiheesta paniikkikohtauksen, enkä suoraansanottuna jaksa käydä sellasia tunteita läpi muitten läsnäollessa. Kahden keskinen juttelukin on vähän siinä ja siinä, sillä itkukohtaukset laukaisee mulla tosi pahan migreenin automaattisesti... Poikaystävän kanssa oon tästä kuitenkin koittanut pari kertaa puhua, kun olo on käynyt ihan sietämättömäksi. Ihanan rohkaiseva kommentti ♥

      Poista
  3. Olen itse elänyt alkoholistiperheessä, jossa kumpikin vanhemmistani joi säännöllisesti. Elin 18-vuotta perhehelvetissä, jossa alkoholia käytettiin säännöllisesti ja liian paljon. Minusta kasvoi se näkymätön lapsi, joka oppi aistimaan toisten tunnetiloja, laittamaan omat tunteensa ja tarpeensa syrjään, pitämään kulisseja pystyssä ja leikkimään kavereille, että kaikki on hyvin.
    18-vuotta meni sen ymmärtämiseen, että alkoholismi on sairaus ja että minä en ole syypää siihen - vaikka niin minulle monesti kerrottiin. Olen kaikista elämän tyrskyistä huolimatta onnistunut kouluttamaan itseni korkeakoulututkintoon, saamaan vakituisen työpaikan ja puolison. Mutta veronsa on kaikki vaatinut ja nyt vähän yli kolmekymppisenä pääsen psykoterapiaan purkamaan lapsuudentraumojani ja toivon jonain päivänä olevani sujut niiden asioiden kanssa, jotka on tapahtunut. Itse olen aiemminkin saanut keskusteluavun kautta apua mm. omaan ahdistukseeni, joka kumpuaa turvattomasta lapsuudesta. Itse olen vapautunut alkoholismiin liittyvästä häpeästä ja lähipiirini tietää taustani, joka helpottaa kun mitään ei tarvitse salailla tai piilottaa.

    Tsemppiä sinulle!


    -Marjo

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Osaan hyvin samaistua, sillä mäkin oon tietämättömyyteni aikana luullut, että mulla olisi jotain tekemistä alkoholisoituneen kanssa. Meni tosi kauan, että ymmärsin kyseessä olevan sairaus, jossa mun käytöksellä ei oo mitään tekemistä asian kanssa. Ihana kuitenkin kuulla, että sä oot päässyt elämässä eteenpäin ja saamaan turvallisemman elämän, jossa kaikki tuntuu olevan paremmin. Kaikkia tsemppiä myös sulle ja kiitos mielettömästi kommentista, se merkitsi mulle paljon ♥

      Poista
  4. Itse jouduin seuraamaan vierestä jo hyvin nuorena todella läheisen ihmisen alkoholismia. Tuntuu, että siinä oppi sellaisia asioita elämästä, mitä mun mielestäni kenenkään lapsen ei kuuluisi kokea. Opin tästä syystä jo pienenä hyvin varovaiseksi kaikessa mitä teen ja pelkäämään virheiden tekemistä ja mun elämäntyyliksi tuli toisten miellyttäminen, josta nyt parikymppisenä yritän opetella eroon. Kaiken lisäksi lähipiiri ehkä aliarvioi mun ymmärtämisen tasoa, joten asiaa ei käsitelty mitenkään ja sain toimia jo 6- vuotiaana aikuisten ihmisten tukipilarina kuunnellen heidän huoliaan ja koettaen selvittää asioita, joita he eivät osanneet keskenään selvittää. Pikkuisen vanhempana otin alkoholisoituneeseen läheiseen etäisyyttä ja sain kuulla muuta kautta kuinka hän itkee sitä, että minä vihaan häntä. En ole ikinä mitään tällaista sanonut tai muutenkaan edes käyttäytynyt ikävästi tätä henkilöä kohtaan. Nyt koen tästä syyllisyyttä, vaikka kaiken järjen mukaan ei ole mitään syytä. Myöskään keskusteluyhteyden avaaminen tämän asian tiimoilta ei ole mahdollista hänen kanssaan.
    Joskus ajattelen myös sitä, että moni muu on joutunut kokemaan/kokee tällä hetkellä paljon pahempiakin asioita ja koen syyllisyyttä, että "valitan" näin pienestä, vaikka ei näitä asioita pidä mitenkään verrata!
    Tunnistan myös tuon sun mainitseman alkoholin näkemisestä ahdistumisen silloin kun kyseessä on perheenjäsen. Juon silti itsekin, mutta en kovin suuria määriä tai usein, koska luotan itseeni ja tunnen rajani.
    Yhtä aikaa oon kuitenkin jopa pienesti kiitollinen tästä kokemuksesta siinä mielessä, että tämä on avannut mun silmiäni elämään ihan erilailla ja osaan nähdä ihmisten erilaisia tilanteita moniulotteisemmin, sekä ymmärtää heitä. (Oon luonteeltani tällainen, että täytyy löytää asiasta kuin asiasta jotain positiivista :D)
    Eihän tällaisia kokemuksia silti toivo kenellekään ikinä missään tilanteessa ja parempi olisi jos näitä ongelmia ei olisi olemassakaan.
    Tsemppiä sulle ja kaikille muillekin näiden asioiden kanssa eläville! Muistakaa, että tällaiset ongelmat ei ole teidän syy! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oon sun kanssa tismalleen samaa mieltä ja voin samaistua ihan täysin tähän tekstiin. Sun ei missään nimessä tule kantaa syyllisyyttä, sillä asia ei todellakaan oo pieni, vaan ihan järjettömän iso ja raskas taakka. Kuulostat kuitenkin niin positiiselta ja fiksulta tyypiltä, että tuut varmasti pärjäämään tulevaisuudessa upeasti. Kiitos sinä ihana, kun kommentoit ♥♥

      Poista

Kommentoittehan asiallisesti, kiitos! :-)